Blogi

20. touko, 2017

Tiiättekö sen tunteen kun tuntuu ettei oikeen kuulu joukkoon. Epävarmuuden siitä, mitä muut mahtaa susta ajatella kun oot uusi porukassa, jossa muut tuntee toistensa tavat ja käytännöt. Se on tosi ikävä tunne. Miten pitäs olla. Tykkääkö ne musta. Mitähän tuoki ajattelee kun se sanoo noin tai ei sano mitään. Ajattelin, että uudessa työpaikassa joutusin miettiin pitkäänki noita juttuja. Nyt musta kuitenki tuntuu jo reilun kuukauden jälkeen että ei niitä tarttekaan miettiä. Ehkä joidenkin työkavereiden kohdalla ajatus on vielä välillä esillä, mutta en usko että kukaan jaksaa esittää toista kuukautta jotain sellasta mitä ei oikeesti oo.

Ainakin oon parhaani tehny, sen tiiän ja se ajatus saa sen päässä välillä pyörivän huolien pyörän pysähtymään. Sain myös hyvää palautetta esimieheltä, joten enköhän kelepaa ihan just tällaisena kuin oon.

 

On se kumma miten ite on itsensä pahin vihollinen. Kukaan ei oo vihjannut etten kelpais, olisin liian lihava tai että musta ei jostain syystä tykättäs. Päinvastoin, mut on otettu tosi hyvin vastaan ja jaksettu opastaa ja neuvoa. Osaa asioista on väännetty rautalangasta ja toiset taas saattaa mennä perille ihan normi puheella. Ahaa-elämyksiä on tullut ja voi että se tuntuukin hyvältä kun tajuaa miten joku asia oikeasti menee.

 

Uus arkirytmi tietty vaatii taas totuttelua. Musta tuntuu välillä että lapset handlaa tän homman paremminku me aikuiset. Piparminttu muistuttelee mitä oli minäkin päivänä tulossa. Kalenteri on tosi kova juttu. Päivät menee niin nopeasti aamusta iltaan ettei välillä ehi mitään mitä on suunnitellut tekevänsä. Oon aina yrittäny välttää kauppaan menoa just ennen sulkemisaikaa mutta nyt huomaan että yhä useammin oon sielä 20 minuuttia ennenku pistävät ovet kiinni. Aamut menee jo ihan rutiinilla, kunhan vaan vaatteet ja ruoat on illalla katottu valmiiksi. Mitään ylimääräistä ei sillon ehi. Yks ylimääräinen vaipanvaihto voi panna koko homman hulinaksi.

 

Silti en vaihtais. Tykkään mun uudesta työstä. Tykkään illoista, kun katotaan yhessä sohvalla Pikkukakkosta. Tykkään mennä yhdessä lasten kanssa nukkumaan ysiltä ja tykkään niistä aamuistakin. Mikä ihanan helpottunut olo onkaan, kun saa porukan liikkeelle. Napamiehen hoitopaikkaan ja Piparmintun kouluun. Työmatka on hetki mun omaa aikaa. Ihan vaan omien ajatusten kanssa. Iltapäivällä taas on jo kiire pikkuapinoiden tykö.


Jokaisella on menneisyytensä, oon sinut omani kanssa, mutta tiiän että joitain se saattaa ihmetyttää, ehkä jopa pelottaa tai oudoksuttaa. Oon valinnu olla avoin omista kokemuksistani suurilta osin siksi, että haluan auttaa niitä, jotka joutuu kokeen saman. Haluan myös tuoda esille edelleen sitä että sairauksia on monenlaisia. Toiset näkyy päällepäin ja toiset ei. Molemmista voi parantua yhtälailla kun saa oikeanlaisen avun. Ilman just tällaista menneisyyttä en oli se, joka tänä päivänä oon. Ilman vaikeita aikoja mulla ei olis myöskään näitä kahta maailman ihaninta pientä apinaa.

31. maalis, 2017

Pitkään on menny niin, etten oo saanu aikaseksi kirjottaa. En kirjettä ystävälle enkä tekstiä tänne. En osaa sano että mistä se johtuu. Paljon on asioita ollu mielessä mutta tekstiksi asti en oo niitä saanu. Mulla on ollu vaikka kuinka monta hyvää postauksen aihettakin ja oon miettiny niitä monelta kannalta. Arvakkaapa vaan että tuleeko nyt yhtään mieleen...

Viimeaikoina ajatukset on pyöriny paljon elämän rajallisuudessa. Siinä, miten koskaan ei voi tietää mitä huominen taikka seuraava tunti tuo tullessaan. Siksi musta on ehdottoman tärkeää elää hetkessä ja olla valmis muuttamaan suunnitelmia ja lähtemään mukaan silloinkun elämä tarjoaa siihen mahdollisuuden. Töiden aloittaminen uudessa paikassa tuntuu nyt tosi hyvältä ajatukselta. Ei edes jännitä. Uskon että niin oli tarkoitettu. Mokkiksen hoitopaikka järjesty lopulta ihan parhain päin. Sekin kertoo että nyt on oikea aika mennä töihin. Muistakaa siis luottaa omiin tuntemuksiin. Jos joku asia vaivaa, tai ei tunnu oikealta niin se tuskin onkaan sitä. Toisaalta taas kun asiat tuntuu helpolta ja hyvältä niin silloin ne varmasti onkin hyväksi juuri sellaisenaan. Ei väliä, mitä muut ajattelee.

Kaks vuotta kotona on mennyt uskomattoman nopeasti. Kuitenkin siihen aikaan on mahtunut paljon iloa ja surua. Mun elämän vaikeimpia ja myös ihaninpia hetkiä. Elämä on parhaimmillaan noita kaikkia sopivassa suhteessa. Kun pitää silmät ja korvat auki ja kuuntelee itteään ja ympäristöä, sitä oppii hirveän paljon myös itsestään ja siitä miten ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla ja elää. Jokaisella pitää olla oikeus ja mahdollisuus löytää itselleen se oma oikea.

25. loka, 2016

Meinasin unohtaa tämän kokonaan. Lueskelin vanhoja postauksia ja juomasin että jotain puuttuu. Olkaapa hyvät. Kysyäkin saa jos joku asia jäi mielenpäälle.

Pelkäsin sinne menoa ihan sikana. Toisaalta tiesin ettei mulla ole vaihtoehtoja. Visala, akuutti osasto 5. Suljettu. Nimensä mukaisesti ovet joka paikkaa lukossa. Ulos. Suihkuun ja keittiöön. Jopa  lipasto, jossa oli kirjoja luettavaksi oli lukossa. Osastolle kirjautuessa tarkistettiin mukana olevat tavarat. Rahat,  avaimet, arvoesineet ja jopa monivitamiinit otettiin  talteen. Ne sai pyytämällä. Kännykän sain pitää. Kaikki ei saanu. Mulle ja muutamalle muulle osastolla olevalle suljettu tarkoitti sitä että hoitajia piti pyytää aukaisemaan ovi mutta ulos pääsi kun halusi ja yksin. Osa pääsi ulos vain hoitajan tai hoitajien kanssa. Osa ei vissiin ollenkaan. Ei siellä mitään verkkoaitaa oo, että kävelyllä pääsi ihan julkiselle maantielle.

Herätys ja ruoka oli samoihin aikoihin kuin kutosella. Lääkkeet jonotettiin ruokalassa ja ne piti nielasta siinä hoitajan edessä. Tällä osastolla oli myös eristystilat. Nekin esiteltiin osastolle kirjautuessa. Ei ollu pyöreä eikä pehmustettu. Tv aulaa ei ollut. Ei katottu potilaiden kanssa uutisia eikä Emmerdalea niinku kutosella. Hoitajilla oli kaikilla samanlaiset työvaatteet. Raavaita mieshoitajia oli paljon vaikka osasto on seudun rauhallisin suljettu. Tai siis oli. Ei sitä enää oo ja kohta ei oo koko Visalaa. Surettaa.

Huoneet oli kahdelle. Eipä siinä paljoa huonekaverin kanssa juteltu. Sain erikoisluvan pitää sukkapuikot yön yli itellä kun katottiin etten oo vaaraksi kellekään. Neuloa tosin sai vaan omassa huoneessa.

Mää kun olin siellä vapaaehtoisesti avo-osaston ollessa kesäsulussa niin sain myös lähteä kotilomalle kun halusin. Kaikki ei todellakaan saaneet. Tupakkahuone oli pääoven vieressä joten se haisi aina osastolle tultaessa ja sieltä lähdettäessä. Se huone piti olla. Hulluthan karkaa jos ne päästää ulos tupakalle eikä hoitajia riitä joka kerralle viereen palelemaan.

Ruoka jaettiin. Sitä ei sanut ite ottaa lautaselle. Pöydässä ei ruukattu keskustella. Syötiin hiljaa ja sitte omaan huoneeseen nukkumaan kun lääkkeet väsytti niin pirusti. Tunnelma oli rauhallinen ainakin naisten puolen käytävillä. Ei siellä kukaan möykännyt tai riehunut. Yks mies käveli koko päivän käytäviä eestaas ja hiissas kenkiään mennessään. Ei tieten pystyny pysähtymään. Empä palijo muita sieltä muista. Ei siinä tilassa jaksa miettiä muiden ihmisten ongelmia.

Oli siellä oikeita kukkiakin. Tutustumiskierroksella mieshoitaja totes että nyt ne onki saanu nuo kukat olla ihmeellisen pitkään rauhassa. Ettei oo kukaan niitä muiluuttanut. Silloin ei naurattanut.

24. loka, 2016
24. loka, 2016

Raha ei tee onnelliseksi mutta sen vähyys kiristää ainaki mun hermoja. Tai kai se luo jonkunlaista turvattomuuden tunnetta kun tilin saldo pienenee kuun loppua kohti. Mitä jos sattuukin jotain? Millä maksetaan lääkkeet tai auton äkillinen remontti? Jos ei oo autoa niin ei päästä lääkäriin jos lapset sairastuu... ja kierre on valmis. Päässä jyllää jo vaikka minkälaiset kauhuskenaariot vaikkei mitään oo edes sattunut. Jääkaapissa on pottuja ja tilillä vielä muutama kymppi bensaankin. Auto toimii ja lapset on terveenä.
Mullon aina sama juttu kuun vaihteessa. Hermot kiristyy vaikka kaikki on hyvin. Ja on meillä jemmassa pikkasen jos jotain yllättävää OIKEASTI sattuisi. Aina voi pyytää apua. Kerran haettiin toimeentulotukea. Sillonku tuli sairaalalasku ja Ukko joutu oleen viikon pois töistä. Siitäkin selvittiin.

Silti se sellainen pahimman pelko tulee sieltä jostain. Hoitovapaalla on kyllä oppinut että mihinkään ylimääräiseen ei oo varaa. Ei lankakerää kaupasta ruokaostosten lomassa eikä lapsille edes sitä viiden euron lelua. Ja ihan hyvin on pärjätty. Pakolliset menot on tiedossa ja jotain on aina saatu hankittuakin niiden lisäksi joka kuukausi. Autoa on huollettu ja vaatteita lapsille ostettu. Paljon on kyllä saatukin ihan ilman ja kiitos siitä.

Olis mahtavaa jos asioita vois nykyäänkin hoitaa vaihdantataloudella. Tyyliin, mää kudon sulle villasukat niin kato sää mun lapsia hetki kun käyn asioilla tai leivo leipä, leikkaa mun hiukset tai hiero vaikka mun hartia. Tee se mitä osaat niin mä teen sulle mitä osaan. Kumpikin voittaa, eikä kaikesta tartte maksaa.

Miehet voi sopia että toinen huoltaa toisen autoa ja toinen taas käy vaikka omistamallaan traktorilla tekemässä vastapalvelukseksi lumihommia. Ei se sen vaikeampaa oo. Jokainen osaa jotain.

Tunnistan kyllä sen että se sellainen paimman pelko on mun luonteessa. En vaan osaa antaa mennä ja aatella että kaikki järjestyy. Oon koittanu ihan tietoisesti opetella löysäämään. Kun kattoo taaksepäin niin huomaa että asioilla on tapana järjestyä.